7/18/2012

Kesäyö

Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa."
Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä.


Viime kuukausiin on mahtunut niin ylä- ja alamäkiä, suurta huolta ja surua kuin pakahduttavaa onneakin. Sitähän se elämä toki on, mustaa ja valkeaa. Välillä toivoisin hieman harmaan sävyjäkin, sitä tavallista arkea ilman suurempaa draamaa.

Lähiperheessämme on tapahtunut viime kuukausina enemmän kuin moniin vuosiin. On ollut suuria rakastumisia, iloisia vauvauutisia, rakkaan ihmisen muutto maailman ääriin, toisen rakkaan vakava sairastuminen ja kolmannen poismeno. Elämää kaikessa ihanuudessaan ja kurjuudessaan. Suuret tunteet vievät veronsa, eikä energiaa ole ollut blogiin asti jaettavaksi.

Adoptioasiakin on siten ollut hieman etäällä, mielenpäällä toki, muttei kovin aktiivisesti. Emme ole yksinkertaisesti jaksaneet uhrata ajatustakaan kohdemaan valinnan eteen.


 Herään rannalta, on yö kirkkaampi päivää valopisteet taivaalla liukuvat aamuun.
Olen unohtanut mistä tähän kuljin, verhoudun unohduksen kaapuun.
Vaan muistan ilmalaivueita, taivaanrantaan lentäneitä.


Adoptioneuvonnassa olemme käyneet kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli helppo, toinen jo vaikeampi ja kolmas ainakin minulle toistaiseksi vaikein. Keskustelimme tuolloin menetyksistä, ja itkuhan siinä tuli. Olin jännittänyt tapaamista etukäteen ja varmasti sekin laukaisi tunteet esille. Itkin lasta, jota emme koskaan saaneet ja samalla lasta, jonka jonain päivänä saamme. Ilon ja surun kyyneleitä yhtäaikaa. Muita menetyksiä en siihen mennessä ollut kokenutkaan, kunnes muutama viikko adoptioneuvonnan jälkeen sain ikäviä uutisia. Kuinka ironista.

Sosiaalityöntekijämme on onneksi todella ihana ja hänen kanssaan on turvallinen keskustella kaikesta mahdollisesta. Olen onnellinen, että saimme niin ammattitaitoisen ja välittävän ihmisen projektiimme mukaan. Olin aivan turhaan jännittänyt, että adoptioneuvonta on pelkkää syynäämistä ja heikkouksiemme etsimistä. Onhan se tavallaan sitäkin, mutta mitä suuremmassa määrin kaikkea muuta. Keskustelut ovat todella rikastuttavia, ja toivoisin vilpittömästi, että kaikki pariskunnat saisivat kokea yhdessä saman prosessin omaan itseensä, puolisoonsa ja yhteiseen elämäänsä (niin menneeseen kuin tulevaankin). Tunnen jossain määrin olevani jopa etuoikeutettu. Hassua, eikä vain?

Istun hämärässä, odotan vieläkin hetkeä joka ei lopu koskaan.
Saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle kuinka kaikki lopulta katoaa.
Näen valot taivaalla, ja juoksee selässä kylmiä väreitä.


Tällä hetkellä nautiskelen kesälomasta ja olo on aika onnellinen. 


Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.


...liekö onnen kyyneleitä?

♥ anniina

2/25/2012

Sytykkeitä

Heitin käyttämättömät ovulaatio- ja raskaustestit roskiin. Lajittelin raskaustestipaketteja eri jäteastioihin samalla kun uutisissa ilakoitiin Ruotsin uudesta pikkuprinsessasta. Onnelliset vanhemmat, onnelliset isovanhemmat. Yksi wannabe-äiti.

Innostuin niin kovasti ajatuksesta, että ostin testejä pakettitolkulla varastoon.

Pahvikoteloista sentään saadaan takan sytykkeitä, totesin lakonisesti miehelleni.

Facebookissa ystävät ja tuttavat julkaisevat kuviaan lapsukaisistaan. Äidin pikku siivousapulainen heiluu imurin varressa. Äidin pikku hurmuri lusikoi ruokaa suuhun ihan itte. Äidin pullaposki täytti vuosia. Hehkuttavat, kuinka sydän voi pakahtua onnesta, kun tuo lapsi on niin ihana. Olen salaa katkera ja samalla nolostun ajatuksistani. Olen aidosti onnellinen ystävieni onnesta, mutta en voi myöskään ajatuksilleni mitään. Olen kateellinen. Toisaalta olen myös raivon partaalla ajattelemattomista kommenteista ja kyselyistä. Eikö ihmiset osaa olla lainkaan hienotunteisia. Jokos, jokos tekin? Eikös, eikös teillä olisi uudessa kodissa nyt tilaakin?

Jos pariskunta on jo reippaasti yli kolmenkympin ja lapseton, niin en lähtisi ensimmäisenä kyselemään lapsiasioiden perään. Ihan vain ystävälliseksi vinkiksi.

Tänään lähdemme nauttimaan lapsettoman pariskunnan iloista. Ravintolaillallinen. Ei kiirettä, ei kotiintuloaikoja. Pari pulloa viiniä. Pitkät unet aamulla, rauhallinen aamiainen. Nauttikaa nyt, kun teillä on vielä aikaa, sanovat.

Nämä samperin ripsipidennykset menevät sotkuun itkiessä.

2/21/2012

Muistinhan elää?

Toivottavasti neljän, viiden, kuudenkin vuoden jälkeen vastaukseni on kyllä.
Etten hukkaa elämääni odottamiseen, toivomiseen ja mielikuviin.
Etten unohtaisi, mitkä asiat on myös tärkeitä.
Että muistaisin nauttia olemisesta, rakkaani silityksestä, yhteisistä tekemättömistä hetkistä, lämpimästä sylistä, ystävistäni, kauniista kodistani, meidän yhteisestä ihanasta elämästä. Me riitämme kaksinkin.

Minulla on tapana uppoutua projekteihini syvälle. Unohtua haaveilemaan ja mielikuvittelemaan lopputulosta. Joskus liikaakin, jolloin määränpäästä tulee tärkeämpi kuin matkasta sinne. Tietysti määränpää on tärkeä, tässä tapauksessa toki se kaikkein tärkein. Mutta pelkään samalla unohtavani elää kaikki nämä tulevat vuodet. Kuusi vuotta on pitkä aika vain odottaa jotain, mikä on pelkkää suurta epävarmuutta. Kaikkein pahimpaan en ole varautunut, mutta pitkään odottamiseen kyllä. Kuusi vuotta uskon kestäväni. Se on paljon luvattu ihmiseltä, joka ei malta edes odottaa, että kahvi tippuu suodattimen läpi.

Puhuvat 3-6 vuodesta. Niin kovin epämääräistä. Valmistaudun, tyylilleni uskollisena, huonoimpaan vaihtoehtoon. Salaa toivon nopeampaa prosessia. Että jossain tuolla olisi lapsi, joka tarvitsee juuri meidänlaiset vanhemmat. Juuri tällaisen äidin, juuri tuollaisen isän.

kuva
♥ anniina

2/20/2012

Alkutaipaleella

Paljon asioita mielessä, paljon odotettavaa, niin paljon annettavaa.

Aloitan tämän blogin, jotta saan selkeyttä ajatuksiini ja myös tallennettua muistijälkiä tästä suuresta projektista, jonka olemme aloittaneet yhdessä mieheni kanssa.

Hän on elämäni suuri rakkaus. Ollut sitä jo yli 8 vuotta. Hän saa minut nauramaan joka päivä, myös niinä päivinä, kun sydän on murhetta täynnä. Tunnen suurta kiitollisuutta ja onnea, että saan jakaa arjen pienet ilot parhaan ystäväni kanssa. Olen myös onnellinen, että saan kulkea tämän pitkän tien juuri hänen kanssaan.

Yksi tärkeä osa elämästämme kuitenkin puuttuu. Haluamme lapsen. Erinäisistä syistä johtuen biologisen lapsen saaminen ei ole mahdollista, joten olemme aloittaneet adoptioprosessin. Olemme aivan alkutaipaleella, ensimmäinen adoptioneuvonta vasta takana, mutta päällimmäisenä tunteena on toiveikkuus. Tiedän toki realiteetit: jonot ovat kasvaneet, lapsia tulee koko ajan vähemmän ja halukkaita isiä ja äitejä on todella paljon. Olen kuitenkin varma, että meidän lapsi on jossain. Hän tuskin on edes syntynyt vielä, mutta ajatuksissani hän jo on. Kulta pieni.


kuva
 
♥ anniina