7/18/2012

Kesäyö

Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa."
Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä.


Viime kuukausiin on mahtunut niin ylä- ja alamäkiä, suurta huolta ja surua kuin pakahduttavaa onneakin. Sitähän se elämä toki on, mustaa ja valkeaa. Välillä toivoisin hieman harmaan sävyjäkin, sitä tavallista arkea ilman suurempaa draamaa.

Lähiperheessämme on tapahtunut viime kuukausina enemmän kuin moniin vuosiin. On ollut suuria rakastumisia, iloisia vauvauutisia, rakkaan ihmisen muutto maailman ääriin, toisen rakkaan vakava sairastuminen ja kolmannen poismeno. Elämää kaikessa ihanuudessaan ja kurjuudessaan. Suuret tunteet vievät veronsa, eikä energiaa ole ollut blogiin asti jaettavaksi.

Adoptioasiakin on siten ollut hieman etäällä, mielenpäällä toki, muttei kovin aktiivisesti. Emme ole yksinkertaisesti jaksaneet uhrata ajatustakaan kohdemaan valinnan eteen.


 Herään rannalta, on yö kirkkaampi päivää valopisteet taivaalla liukuvat aamuun.
Olen unohtanut mistä tähän kuljin, verhoudun unohduksen kaapuun.
Vaan muistan ilmalaivueita, taivaanrantaan lentäneitä.


Adoptioneuvonnassa olemme käyneet kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli helppo, toinen jo vaikeampi ja kolmas ainakin minulle toistaiseksi vaikein. Keskustelimme tuolloin menetyksistä, ja itkuhan siinä tuli. Olin jännittänyt tapaamista etukäteen ja varmasti sekin laukaisi tunteet esille. Itkin lasta, jota emme koskaan saaneet ja samalla lasta, jonka jonain päivänä saamme. Ilon ja surun kyyneleitä yhtäaikaa. Muita menetyksiä en siihen mennessä ollut kokenutkaan, kunnes muutama viikko adoptioneuvonnan jälkeen sain ikäviä uutisia. Kuinka ironista.

Sosiaalityöntekijämme on onneksi todella ihana ja hänen kanssaan on turvallinen keskustella kaikesta mahdollisesta. Olen onnellinen, että saimme niin ammattitaitoisen ja välittävän ihmisen projektiimme mukaan. Olin aivan turhaan jännittänyt, että adoptioneuvonta on pelkkää syynäämistä ja heikkouksiemme etsimistä. Onhan se tavallaan sitäkin, mutta mitä suuremmassa määrin kaikkea muuta. Keskustelut ovat todella rikastuttavia, ja toivoisin vilpittömästi, että kaikki pariskunnat saisivat kokea yhdessä saman prosessin omaan itseensä, puolisoonsa ja yhteiseen elämäänsä (niin menneeseen kuin tulevaankin). Tunnen jossain määrin olevani jopa etuoikeutettu. Hassua, eikä vain?

Istun hämärässä, odotan vieläkin hetkeä joka ei lopu koskaan.
Saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle kuinka kaikki lopulta katoaa.
Näen valot taivaalla, ja juoksee selässä kylmiä väreitä.


Tällä hetkellä nautiskelen kesälomasta ja olo on aika onnellinen. 


Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.


...liekö onnen kyyneleitä?

♥ anniina

1 kommentti:

  1. Voi miten raskaan kuuloista kaikki :(
    Toivottavasti saamasi huonot uutiset eivät ole mitään kovin lopullisia..?

    Meillä on lapsettomuushoidot meneillään. Minulla on jo ennestään poika, mutta nykyisen miehen kanssa yhteistä lasta on yritetty nyt jo pian kaksi vuotta. Välissä kohdunkaulansyöpä.. ovulaatio-ongelmat, miehessäkin "vikaa". Saa nähdä miten meidän käydään. Auttaako suunniteltu keinohedelmöitys vai mihin asti joudutaan.
    Teille toivon kovasti voimia ja pelkkää onnea elämäänne <3 Onneksi olette törmänneet toisiinne ja yhteisessä projektissanne mukaviin ihmisiin <3

    VastaaPoista